Kirja on nyt ilmestynyt. Julkaisutilaisuus oli lämminhenkinen ja keskusteleva. Kiitokset läsnäolijoille!
Varjojulkkarit olivat Tampereella ja sielläkin oli hieno tunnelma. Keskustelu oli mahtavaa! Kiitokset teille!
Toivottavasti keskustelu jatkuu nyt lukijoiden piireissä ja piireistä. Mielenterveysasioissa puhuttavaa riittää. Kirjan teemoista voisi täällä keskustella aihe kerrallaan mutta koska moni ei vielä ole kirjaa lukenut, ehkä voidaan aloittaa väkivallan teemasta?
Ismo Alanko laulaa:
”mulla on hullun paperit
koska mä vihaan väkivaltaa”
Niin, jos ei halua oppia tappamaan, tarvitsee hullun paperit, jotta saa vapautuksen armeijasta. Toki on myös siviilipalvelus tai voi mennä vankilaan mutta pointti tässä on se, ettei perusteeksi riitä se, että vihaa väkivaltaa. Sille on saatava tautinimike.
Toisaalta aina kun mediassa raportoidaan väkivallanteko, huudetaan mielenterveyshäiriötä syyksi.
Ihmisen (tässä tapauksessa miehen) täytyy siis olla taipumuksiltaan sopivan väkivaltainen. Juuri sen verran, että suostuu armeijan oppiin ja on tarvittaessa valmis väkivaltaan. Jollain tavalla väkivalta kuuluu poikana kasvamiseen ja miehiseen kulttuuriin. On puhuttu, että se juuri on ongelma, että Suomessa väkivalta on jotenkin ihan normaalia tai ei ainakaan kovin vakavaa. Vähän voikin nujakoida, sehän kuuluu kasvamiseen. Sille voi nauraakin kun sopiva julkisuudenressukka siihen jälleen syyllistyy. Mutta jossain menee se raja, milloin ajatellaan, että pitää olla mieleltään häiriintynyt kun väkivaltaan syyllistyy. Missä se raja on? Vai pitäisikö sellaista rajaa edes olla? Miksi joku väkivalta on ihan okei?
lauantai 13. maaliskuuta 2010
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Kuiskaa kovaa ilmestyy tällä viikolla.
Odottaessa välitän luettavaksenne Pirkko Lahden tekstin tästä kirjasta. Takakanteen siitä mahtui vain pieni osa.
”Teos avaa monta ovea ja sisääntuloa psykiatriaan, hoitoon ja hoitomenetelmiin. Lukija saa vastauksia tai ainakin ajateltavaa moniin ilmassa olleisiin kysymyksiin.
Onko psykiatria ja sen koulutus liian sairausorientoitunutta? Mitkä ovat pakkohoidon rajat? Onko pakko lainkaan hoitoa? Onko ihmisellä vapaata tahtoa?
Miten jatkuvuus tulee tärkeäksi potilaan hoidossa ja pitäisikö psykoterapeutin myös kertoa itsestään jotakin potilaalle? Ainakin psykoterapia kaipaisi elvytystä ja ehkä tarkoituksenmukaisempaa suuntaamista. Tärkeää on, mikä psykoterapia sopii kenellekin. Onko psykoterapia liian yksilökeskeistä ja onko sosiaalisten ryhmien merkitys ihmisen elämässä hukattu? Eikö ryhmäpsykoterapiaa pitäisi käyttää useammin?
Psykiatrin työaika kuluu toimisto/hallintorutiineihin: tehdään lausuntoja ja kirjataan tietoja asiakkaista sekä istutaan kokouksissa. Kun on kiire, ei ole aikaa ihmisen kokonaisvaltaiseen huomaamiseen tai hänen tilanteensa laajamuotoiseen auttamiseen ja tukemiseen. Hoidetaan oiretta kerrallaan. Liian vähän arvostetaan psykiatrin kokemustietoa, koska pääpaino on loppututkinnoilla ja erikoitumisella tai dogmeilla.
Kirjassa on myös psykoterapiassa olleiden näkemyksiä hoidon kulusta ja heidän toiveitaan psykiatrille. Ilmeisesti lääkärillä ei ole aikaa tai tapana selittää hoitotoimenpiteitä ja niiden taustoja potilaalle. Ehkä hoitometodit ovat kliseytyneet.
Kirja avaa laajan haasteiden polun: Kehitettävää on hoidossa, metodeissa, asenteissa ja psykiatriassa.
Kirja ojentaa välineitä hoitomaailman kehittämiseen ja potilaan aseman vahvistamiseen. Kovaa asiaa kuiskaava kirja sopii niin ammattilaisille kuin maallikoillekin. Se tekee monet kysymykset ymmärrettäviksi ja ohjaa omaan ajatteluun.
Kirjaan kannattaa tarttua! Toivon kirjan herättävän myönteisen keskustelun psykiatrian kehittämisestä. Liian kauan on vain hymistelty ja alistuttu ajan menoon.
Lukijakin voi siirtyä aktiiviseksi osallistujaksi kirjan kautta ja sen pohjalta.”
Pirkko Lahti
psykologi, psykoterapeutti, FL
Odottaessa välitän luettavaksenne Pirkko Lahden tekstin tästä kirjasta. Takakanteen siitä mahtui vain pieni osa.
”Teos avaa monta ovea ja sisääntuloa psykiatriaan, hoitoon ja hoitomenetelmiin. Lukija saa vastauksia tai ainakin ajateltavaa moniin ilmassa olleisiin kysymyksiin.
Onko psykiatria ja sen koulutus liian sairausorientoitunutta? Mitkä ovat pakkohoidon rajat? Onko pakko lainkaan hoitoa? Onko ihmisellä vapaata tahtoa?
Miten jatkuvuus tulee tärkeäksi potilaan hoidossa ja pitäisikö psykoterapeutin myös kertoa itsestään jotakin potilaalle? Ainakin psykoterapia kaipaisi elvytystä ja ehkä tarkoituksenmukaisempaa suuntaamista. Tärkeää on, mikä psykoterapia sopii kenellekin. Onko psykoterapia liian yksilökeskeistä ja onko sosiaalisten ryhmien merkitys ihmisen elämässä hukattu? Eikö ryhmäpsykoterapiaa pitäisi käyttää useammin?
Psykiatrin työaika kuluu toimisto/hallintorutiineihin: tehdään lausuntoja ja kirjataan tietoja asiakkaista sekä istutaan kokouksissa. Kun on kiire, ei ole aikaa ihmisen kokonaisvaltaiseen huomaamiseen tai hänen tilanteensa laajamuotoiseen auttamiseen ja tukemiseen. Hoidetaan oiretta kerrallaan. Liian vähän arvostetaan psykiatrin kokemustietoa, koska pääpaino on loppututkinnoilla ja erikoitumisella tai dogmeilla.
Kirjassa on myös psykoterapiassa olleiden näkemyksiä hoidon kulusta ja heidän toiveitaan psykiatrille. Ilmeisesti lääkärillä ei ole aikaa tai tapana selittää hoitotoimenpiteitä ja niiden taustoja potilaalle. Ehkä hoitometodit ovat kliseytyneet.
Kirja avaa laajan haasteiden polun: Kehitettävää on hoidossa, metodeissa, asenteissa ja psykiatriassa.
Kirja ojentaa välineitä hoitomaailman kehittämiseen ja potilaan aseman vahvistamiseen. Kovaa asiaa kuiskaava kirja sopii niin ammattilaisille kuin maallikoillekin. Se tekee monet kysymykset ymmärrettäviksi ja ohjaa omaan ajatteluun.
Kirjaan kannattaa tarttua! Toivon kirjan herättävän myönteisen keskustelun psykiatrian kehittämisestä. Liian kauan on vain hymistelty ja alistuttu ajan menoon.
Lukijakin voi siirtyä aktiiviseksi osallistujaksi kirjan kautta ja sen pohjalta.”
Pirkko Lahti
psykologi, psykoterapeutti, FL
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
